Double trouble

Sain porukoilta kaksi kirjaa syntymäpäivälahjaksi vajaa kaksi viikkoa sitten. Nyt ne on luettu!

Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin trilogia kiinnitti huomioni heti, kun satuin sen joitakin kuukausia sitten bongaamaan. En tiedä, miksen ollut huomannut sitä aiemmin, sillä juuri tällaisiin juoniin minulla on ihan tietynlaista kiihkeää kiinnostusta - on kauhua, on epidemia, on vampyyreja.
En yleensä lue dekkareita tai muutenkaan kirjoja, jotka ovat realistisuuden huipentumia. Okei, nyt mietitte, että miten vitussa vampyyrit liittyy realistisuuteen. Vitsaus on erittäin todenmukaisesti rakennettu, oikean elämän yksityiskohdista on todellakin otettu selvää. Lukija syö ne kuin hullu puuron - tai niin minulle ainakin kävi. Tempauduin mukaan kuin kuiva vaahteranlehti tuuleen ja sillä tiellä pysyin vuorokauden. Sitten meinasinkin jo juosta pää kolmantena jalkana ostamaan kakkososan.
Vampyyrit eivät ole mitään ihania otuksia tässä trilogiassa. Päinvastoin ne ovat epäinhimillisen näköisiä, kykenemättömiä seksuaaliseen yhteyteen, menettäneet järjenjuoksunsa ja rakentaneet tajuttoman verenhimon. Myös vampyyriuden selitys taudin kautta on tehty niin, ettei sille tarvitse jäädä tuhahtelemaan. Juuri sopivan kuvottavaa, juuri sopivan karmivaa. Herkimmille en tätä suosittele, muttei sinun myöskään tarvitse olla mikään horrorin himoharrastaja voidaksesi tarttua Vitsaukseen.
Kirjassa on jotain erityisen elokuvamaista, kun asiaa alkaa tarkemmin ajatella. En ole ainoa, joka on tehnyt tämän huomion, mutta onhan ensin mainittu kirjoittaja kuuluisampi elokuvien ohjaamisesta. Kaikkein selvimmin leffaan olisivat muutettavissa henkilöhahmot, jotka ovat varsin kiintoisia ja moniulotteisia.

Ja sitten pääsemme romaaniin, jonka tapahtumaympäristö on jossain määrin realistinen, mutta siihen se todenmukaisuus sitten loppuukin... Minä ja rakas isosiskoni olemme varsin kiintyneet tähän J. R. Wardin Mustan Tikarin Veljeskunta -sarjaan. Uudestisyntynyt Rakastaja on sarjan tuorein osa.
On oikeastaan vaikea kertoa tästä kirjasta kuvailematta kaikkia osia kokonaisuutena. Tarinat limittyvät aikamoiseksi sotkuksi, joten jos kiinnostaa, aloita suosiolla ensimmäisestä osasta, Pimeyden Rakastajasta.
Mustan Tikarin Veljeskunta pyörii siis oletettavastikin Veljeskunnan ympärillä. Sen jäsenet ovat sotureiksi koulutettuja vampyyreja, jotka taistelevat eräänlaisia vastapuolen / pimeyden olentoja, lessereitä vastaan. J. R. Ward (eli Jessica Bird) on rakentanut kokonaisen maailman, kielen, yhteiskunnan, tavat, uskomukset ja kaiken vampyyriensa ympärille. Olen hemmetin kiintynyt hahmoihin ja kirjailijan kieleen, joka on, kun kerran karskit vampyyriurokset ovat kyseessä, varsin kirosanoille väritettyä, mutta silti toimivaa ja taitavaa.
Jos et pidä vampyyrien romantisoinnista, älä lue. Jos et pidä Twilightista, mutta verenimijät inspaavat muuten, kokeile ihmeessä. Luettavaa riittää, sillä kirjat ovat herkullisen runsaita sivumäärässään.
Sarjassa on myös erityisen paljon erotiikkaa, mutta se ei kuitenkaan ole pääasia, vaan se on selitetty vampyyrien rotukuvaan kuuluvaksi, ja juonen muut tapahtumat vievät kyllä hyvin mennessään. Olen nauranut ääneen jokaista osaa lukiessani, ja se kertoo paljon.
Niille blogin lukijoille, jotka ovat lukeneet minun tekstejäni - Ward käyttää yhtä päättömiä kielikuvia kuin minä pahimmillani. Siksi ne kai minuun iskevätkin.
On toimintaa, on seksiä, on sopivan hankalaksi tehtyjä suhteita, on yliluonnollisuutta, on järjettömyyttä, on maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä. Ainoa asia, joka minua edes vähän häiritsee näissä, on osittainen kliseisyys, mutta paskat siitä - tarinat ovat kliseistä rakennettuja. Taitoa vaatii se, että osaa esittää ne uudessa, ihmisiä kiinnostavassa muodossa. Ainakaan vampyyrit eivät ole kliseisiä tässä sarjassa, vaan he ovat nykyaikaisia, räävittömiä, himokkaita, haavoittuvia, ironisia, huvittavia - ja niin edelleen. Eivät mitään yksiulotteisia Edwardeja.



Ja sitten seuraavaan kirjaan! Kävin Merin kanssa kirjastossa ja lainasin (...muunmuassa...) Mia Vänskän Mustan Kuun. Omistan Saattajan ja pidin sitä lukiessani kirjailijan tyylistä, joten ehkä tämä toinenkin osuu maaliinsa. Lisää kauhua minulle kiitos.