Minulla on jo pitkään ollut aikeena aloittaa blogi, mutta aihe ei ole ollut aivan selvillä. Toisinaan tekee mieli vuodattaa omaa elämää, toisinaan taas tekee mieli koukistella pikkurilliä ja heittäytyä sivistyneeksi taiteentuntijaksi, ja joskus haluaisin verkostoitua käsityöhullujen maailmaan. Haaveeni tämän blogin kanssa on, että pääsen tekemään osittain kahta viimeksimainittua kulloisenkin mielialani mukaan. (Unohdetaan se, etten oikeastaan koskaan tunne itseäni sivistyneeksi, ja käsityöni näyttävät usein todella säälittäviltä räpellyksiltä.)
Jotta pääsisin näppärämmin alkuun ja voisin aloittaa seuraavan merkinnän kanssa puhtaalta pöydältä, päätin tehdä lyhyen kokooman viimeisimmistä taidekokemuksistani.
Viimeisin elokuva (kotona)
Missä kuljimme kerran
Vuonna 2011 ensi-iltansa saanut suomalainen, mutta ruotsiksi puhuttu elokuva perustuu Kjell Westön samannimiseen romaaniin. Tietääkseni leffa ei saanut kenties ansaitsemaansakin suosiota siksi, että ruotsin kieli karkoitti ihmiset muihin saleihin.
Historialliset tapahtumat ja aikakaudet ovat minulla lähellä sydäntä. Siksi kai tämäkin elokuva alkoi kiinnostaa (kun bongasimme sen Makuunin alelaarista), enkä ole nähnyt kovinkaan paljon mieleenpainuvia teoksia Suomen menneisyydestä. Missä kuljimme kerran antoi eräänlaisen pikakertauksen päähenkilöiden kautta niin itsenäistymisestä toiseen maailmansotaan. Vaihtuva vaatemuoti ja yhteiskunnalliset kerrokset olivat hyvin esillä. Mielestäni myös näyttelijäsuoritukset olivat luontevia ja uskottavia, mutta silti jokin jätti olon ankeaksi. Juoni ei antanut aihetta iloon, vaan kuvasi ajoittain jopa vatsaa vääntävästi vaikeiden aikojen karuja totuuksia.
Ehkä olen saanut lähiaikoina yliannostuksen dramaattisia elokuvia.
Viimeisin elokuva (teatterissa)
Anna Karenina
Visuaalisesti tämä Leo Tolstoin tarinaan perustuva pläjäys räjäytti tajuntani. Ajattelin useammankin kerran, että jos joskus ohjaisin elokuvan, se saattaisi olla juuri jotain tämän tyyppistä. Näyttämölavasteita oli käytetty oivaltavasti eri tavoin eri tapahtumapaikkoina, väreissä oli elävyyttä ja nostalgiaa, ja koska henkilöhahmot olivat suurimmaksi osaksi sitä rikkaampaa yhteiskuntaluokkaa, sai sydän läpättää myös upeiden pukujen ja korujen perään.
Vaikka suomalainen kansa ei olekaan elinaikanaan maaperällään tuollaista loistoa nähnyt, jokin elokuvan venäläisyydessä tuntui kovinkin kotoisalta. Maisemissa oli ajoittain hätkähdyttävänkin paljon tuttuja piirteitä, kun kerran melkein samoilla kasvivyöhykkeillä elellään. Nämä seikat saivat minut eläytymään entistä innokaammin.
Mainittakoon myös, että pidän Jude Law'sta ja Keira Knightleysta näyttelijöinä. Varsinkin jälkimmäinen tuntuu parantavan suorituksiaan jatkuvasti.
Valitettavasti (?) juoni oli niinkin traaginen, että olo jäi loppuillaksi tukahduttavan melankolian valtaan. Toisaalta siinä vellominen oli elämys sinänsä, sillä muistaakseni mikään elokuva aikaisemmin ei ole saanut minua sellaisen mielentilaan.
Onneksi paidassani oli suuri kaulus, jonka uumeniin saatoin vollottaa (siinä määrin, että Meri kysyi, olenko varmasti kunnossa).
Viimeisin teatterinäytös
Carmen
Saimme Merin kanssa aikalailla uskomattoman tilaisuuden päästä ilmaiseksi työpaikkamme edustajina Tampereen Työväen teatterin uuden Carmen-version esinäytökseen päivää ennen ensi-iltaa. Olin rehellisesti sanottuna aivan kujalla enkä meinannut ennen näytöstä oikein millään päästä tunnelmaan, sillä häpeäkseni minun on myönnettävä, että viime kerrasta teatterissa oli liian pitkä aika. Painettuani ahterini penkkiin ongelma onneksi korjaantui varsin nopeasti.
Ehkä mieleenpainuvinta tämän klassisen intohimodraaman toteutuksessa oli lavasteiden käyttö. Modernit liikkuvat, valoefektein tehostetut palkit, katosta alas laskettava lamppujen täyttämä neliönmallinen lava ja perinteisten kalustusten vähyys tekivät kokemuksesta visuaalisesti vaikuttavan. Tanssikohtaukset ja musiikit olivat erinomaisesti suunniteltuja ja mukaansatempaavia, vaikka muuten näytelmä oli toteutettu niin, ettei hahmoihin juurikaan pystynyt samaistumaan.
Itse näyttelijöiden suorituksista meillä molemmilla oli jonkin verran kritisoitavaa, mutta ei niin paljoa, että kokemus olisi muuttunut negatiiviseksi. Esitys ei myöskään yrittänyt olla niin realistinen, että hahmojen ajoittain hyvin helposti huomattava yliampuvuus olisi minua hetkauttanut.
Jäin pohdiskelemaan, moniko mummo yleisössä veti sylkeä väärään kurkkuun, kun näytelmän kouriintuntuva intohimo alkoi tulla esille, mutta siinäpähän närkästyivät - jotain sellaista kuin Carmen ei voi esittää ilman seksiä ja paljasta pintaa.
Taisin saada pienen teatterikärpäsen pureman tästä kokemuksesta.
Viimeisin kirja
Anne Rice - Blood and Gold
Jos olet vähääkään kiinnostunut vampyyreista, sinun pitää lukea Anne Ricea. Itse olen ollut yliluonnollisten haihatusten perään pienestä pitäen, mutta en ole tähän päivään mennessä löytänyt kirjailijaa, joka kuvaisi torahampaisia tovereita paremmin kuin Rice. Hänen tunnetuimpia kirjojaan lienevät Kadotettujen Kuningatar, Veren Vangit ja Vampyyri Lestat, mutta samoista henkilöistä kertoviin vampyyrikronikoihin kuuluu enemmänkin osia. Blood and Goldin ostin joskus vuosia sitten, mutta sen lukemiseen minulla meni kauan. Tekosyitä olivat muunmuassa englanninkielinen teksti, joka vaati keskittymistä, hankala paksu pokkarimuoto sekä yli 700 sivua.
Kirja kertoo vampyyri Lestatin luojan, Mariuksen, tarinan. Marius on aina ollut yksi lempihahmojani. Hänet muutettiin vampyyriksi jo ajalla ennen meidän ajanlaskuamme. Hänen hahmonsa on varsin intohimoinen oppija, joka yritti suojella vampyyrien Isää ja Äitiä sekä kirjata ylös kaiken eri aikakausista kokemansa. Hänen kauttaan pääsi myös tutustumaan periaatteisiin, joiden mukaan vampyyrien tulisi hillitä itsensä ja hankkia ravintoa vain pahantekijöistä.
Kunhan tarinan yksityiskohtaaseen kuvaukseen vain pääsee uppoutumaan, siitä on vaikea päästä irti, ja se kuljettaa ajatukset mukanaan aivan eri maailmoihin.
Viimeisintä kuunneltua musiikkia
Von Hertzen Brothers & Block B - Nillili Mambo
Musiikkimakuni on sellaista sillisalaattia, ettei tällaistakaan yhdistelmää kannata liiaksi hämmästellä.
Von Hertzen Brothersiin en oikein ollut kiinnittänyt huomiota ennen kuin viime kesänä, jolloin näin heidän keikkansa eturivistä pienellä festarilla nimeltä Karmarock. Heidän musiikissaan on jotain kiehtovan utopistista, joka saa mielikuvitukseni ja luovuuteni heräilemään uniltansa.
Block B taas on korealaista poppia/räppiä ja bändi, joka taitaa olla uusin löydökseni kuuntelemieni aasialaisten kokoonpanojen saralla. Vaikka biisin nimi ei voi kehuskella älykkyydellään, kappaleen sisältö on menevää ja rytmikästä musiikkia ja musiikkivideo on ehdottomasti viihdyttävä.
Viimeisimmät omat tuotokset
Kirjoittaminen on surukseni jäänyt jälleen vähemmälle. Yksi syy on se, että kannettavan tietokoneeni kiintolevy otti ja kosahti viime vuoden lopulla, eikä tiedostoja onnistuttu palauttamaan. Sinne menivät ne tuoreimmat tekstit, saakeli soikoon. Taisin masentua tästä kokemuksesta sen verran, etten ole oikein saanut inspiraatiotani näytölle, vaikka hinku sellaiseen on ajoittain ollutkin. Viimeisimmäksi olen kirjoittanut Merille piristykseksi lyhyttä, päätöntä jrock-fanfictionia Kiyoharusta ja D'espairsRayn / Angelon kitaristista Karyusta.
Viimeisimmistä askarteluprojekteistani taas voisin mainita kaksikin. Askartelin läheisille ihmisille omin pikku kätösin ystävänpäiväkortteja. (Tarkoitukseni oli tehdä joulukortit itse, mutta jostain kumman syystä se ei sitten onnistunutkaan...) Kuvia en sattunut ottamaan, lahopäisyyttäni. Värimaailma oli pääasiassa kullankimalteista ruskeaa, valkoisen eri sävyjä ja jotakin punaista. Näin epämääräisesti kerrottuna.
Muokkasin vanhan postilähetyksen pahvilaatikosta vähän paremman näköisen säilytyslaatikon, jonka lahjoitin Merin käyttöön. Liimailin siihen sanomalehtileikkeitä sekä mustavalkoista skräppipaperia ja väritin tyhjiksi jääneet kohdat hopeatussilla.
Yritin äsken katsoa Yön Ritari -elokuvaa (Heath Ledgerin takia, siinä vasta oli mies minun makuuni), mutta herpaannuin kaiken aikaa johonkin aivan muuhun. Kiinnitin enemmän huomiota jopa mainoskatkoihin, joista minulla ja Merillä on tässä ollut muutama hyvinkin henkevä keskustelu. Emme oikein ymmärrä ripsivärimainoksien mahtipontisuutta, pesuainemainoksissa aliarvioidaan ihmisiä (sillä emmehän ymmärrä, että pesuaineella kannattaa saada pyykki puhtaaksi), sanojen toisto ei aina ole kannattava keino (koiranruokamainos: "turkkini on terve, hampaani ovat terveet, pysyn terveenä ja sanoinko jo, että olen terve?") emmekä halua pyyhkiä takapuoliamme Lambi-paperilla, jossa on rakkaustarinoita.
Mutta Geisha-suklaan mainokset saavat minut älyttömän onnelliseksi.
Koska epäonnistuin elokuvaillassani, vaihdoin kanavan AVAan. Nyt tuolla pyörii Iholla, yksi meidän tämänhetkisistä lempisarjoista. Pitäisikö hakea seuraavalle kaudelle?
"Whatever doesn't kill you simply makes you stranger."
- The Joker (Heath Ledger)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti