Toisten tontilla

Kävin perjantaina klassisessa konsertissa. Sinne kävellessäni kuuntelin Lady Gagaa ja sieltä palatessani 2NE1:ia. Siinä välissä kuuntelin pari tuntia Ravelia ja Forsythia.

Mikään näistä ei edusta musiikkimakuni ydintä, koska sitä ei ole. Musiikkimakuni on metaforisesti ilmaistuna aikamoinen sipuli. Kuivat kuoret ja itkettävä sisus, ei ydintä. Siinä tuntuu olevan myös kelta-, puna- ja valkosipulia iloisesti sekaisin.

Klassinen musiikki tuntuu olevan sellainen pyhä alue, jolle saavat astua vain asiasta todella paljon tietävät ihmiset, jotka osaavat laulaa, soittaa ainakin kolmea klassista soitinta, ovat kirjoittaneet pari sinfoniaa tai ainakin osaavat johtaa kuoroa tai tehdä mistä tahansa sovituksen neljälle pianolle. Konsertista pitää osata sanoa jotakin todella älykkään kuuloista, eikä korokkeellaan hiki lentäen huhkivalle kapellimestarille saa nauraa, ainakaan ääneen.

Kynnys esimerkiksi Tampere-talon salin ovella voi olla joskus korkeahko, jos on kasvanut musiikkiin konservatorion ja konserttisalin sijaan kavereiden autotalleissa ja Tavastialla.

Onnekseni olen tanssinut balettia, kuullut klasaria kotona ja päässyt konsertteihin mukaan jo nuorella iällä. Muuten en varmaan saisi itseäni työnnettyä sen kynnyksen yli sitten millään, koska nykyiselläänkin se on jossain määrin työn ja tuskan takana. Köyhänä opiskelijana sitä miettii, viitsiikö opiskelijahintaiseenkaan konserttilippuun investoida, voiko paikalle mennä nuhjuisen näköisenä ja tuijottavatko ne kaljuuntuvat keski-ikäiset taas härskisti, kun nuori naisenkaltainen yrittää päästä ahtaassa penkkirivissä omalle paikalleen.

Kyllä se silti vain kannattaa. Ravel on ihan jäätävän hyvää, samoin kuin vaikka Chopin ja Sibelius. Väliajalla saa virvokkeita ja purtavaa, konserttitalot ovat useimmiten ihan miellyttäviä ympäristöjä, ja kyllä siellä supisten naureskellaan hiki päässä soittaville solisteille ja korokkeen reunalla vaarallisesti huojuville kapuille, vaikka se onkin vähän epäkorrektia. Yleisö suhtautuu kuulemaansa intohimoisesti, ja esiintyjät taputetaan lavalle monen monta kertaa takaisin, jos ja kun he sen ansaitsevat.

Klasarisaralla kansainväliset tähdet ovat poikkeuksetta virtuooseja. Näin ei ole kevyen musiikin puolella, sillä esimerkiksi kansainvälinen poptähti ei välttämättä ole teknisesti kummoinenkaan laulaja, mutta pystyy paikkaamaan laulullisia puutteitaan tanssi-, esiintymis- ja mediankäsittelytaidoilla, ulkonäöllä, rahalla jne. Klasaripuolella kilpaillaan puhtaammin siitä, kuka tekee teknisesti puhtaimman suorituksen ja toisaalta pystyy tulkitsemaan musiikkiin kudotut tunteet, tarinat ja kuvat. En nyt sano, ettei iällä, ulkonäöllä, sukulaissuhteilla tms. pääse klasaripuolellakin eteenpäin, mutta saanette pointtini. Ainakaan huonoja solisteja näissä pippaloissa harvemmin kohtaa, rumia kyllä useammin kuin populäärimusiikin maailmassa.

Perjantain konsertissa Tampere-talossa esiintyi Tampere Filharmonia, kapuna Muhai Tang (Kiina) ja alttoviulussa Mihail Slobodjaniuk (Venäjä). Iltaa yhdistävä tekijänä oli Maurice Ravel (1875-1937), sillä ohjelmistossa olivat Le tombeau de Couperin, alttoviulukonsertto g-mollissa (joka tosin oli Forsythia, ei Ravelia) sekä Ravelin sovittama Modest Mugorskin Näyttelykuvia.

Muhai ja Mihail (tuttavallisesti etunimillä, koska ne sointuvat niin hienosti yhteen) olivat äärimmäisen taitavia, mutta eivät visuaalisesti kovinkaan kaunista katsottavaa. Ensin mainittu lunasti silti paikkansa yhtenä suosikkikapunani. Tang johti todella eläväisesti ja ilmeikkäästi. Koko kehosta näki, miten hyvin hän oli sisäistänyt esitettävät teokset.

Musiikki on niitä asioita, joissa naapurin aidan yli kannattaa joskus kiivetä ja varastaa jotakin. Laittomuuksiin en yllytä, mutta genrerajojen edes hetkittäiseen unohtamiseen kyllä.