Taas on jäänyt kirjoittamatta, mutta onneksi Salla on suunnilleen pitänyt blogin elossa sillä välin, kun minä olen priorisoinut muita asioita Alastonkuvien edelle. Paljon on jäänyt kirjoittamatta menneistä lukukokemuksista, joita listasin blogattaviksi aiemmin, mutta paljon mieluummin sitä kirjoittaa viimeisimpänä luetuista!
Eilen sain vihdoin neljän kuukauden (?!) pinnistelyn jälkeen luettua loppuun Ursula Le Guinin The Left Hand of Darkness -scifiklassikon. Scifi kuului lemppariasioihini maailmassa joskus varhaisteininä, mutta sittemmin olen etääntynyt koko genrestä aika pahastikin. Viime vuoden puolella kävin yliopistolla fantasia- ja scifi-kirjallisuuden kurssia, ja siellä tämä kirja nousi esiin yhä uudelleen. Niin monta kertaa, että se oli pakko hakea kirjastosta.
Miksi ihmeessä tämän lukemiseen - tai lähinnä lukemisen välttelemiseen - meni näin tuhottoman kauan? No, vietin eilen noin 150 sivun parissa seitsemän tuntia. Lukutekniikkani on saattanut mennä tentteihin pänttäämisestä pilalle, sillä tankkasin samoja kohtia seitsemään kertaan läpi painaen niitä mieleeni ja yrittäen oikein perin pohjin ymmärtää milloin mitäkin yhteiskunnallista ilmiötä tai teknistä laitetta tai avaruusasiaa. Kun tähän vielä lisätään se, että kirjallisuuden opiskelu on lähestulkoon imenyt kuiviin kykyni lukea nautiskellen ja suunnilleen ajattelematta, lukukokemuksen lievä tuskallisuus alkaa selittyä. (Myös tämän blogimerkinnän kirjoittaminen on hiukan vaivalloista, koska nyt ei olekaan tarkoitus selata Pimeyden vasenta kättä rinnakkain jonkin teoriaopuksen kanssa tai muuten vain olla kamalan akateeminen.)
Toisaalta aloin pitää tästä kirjasta jo sivulla 18:
Thus as I sipped my smoking sour beer I thought that at table Estraven's performance had been womanly, all charm and tact and lack of substance, specious and androit. Was it in fact perhaps this soft supple femininity that I disliked and distrusted in him? For it was impossible to think of him as a woman, that dark, ironic, powerful presence near me in the firelit darkness, and yet whenever I thought of him as a man I felt a sense of falseness, of imposture: in him, or in my own attitude towards him? His voice was soft and rather resonant but not deep, scarcely a man's voice, but scarcely a woman's voice either...
Tässä kohtaa tapahtui parikin asiaa yhtä aikaa. Ensinnäkin päästiin ensimmäistä kertaa kiinni yhteen kirjan mielenkiintoisimmista näkökulmista ja kantavista teemoista: sukupuoleen. Toiseksi menin ja rakastuin Estraveniin. Valitsin lempparini kirjasta. Ja niinhän siinä käy, että jos tykästyy johonkin henkilöön kirjassa, juuri se henkilö tapetaan. Tässä tapauksessa onneksi vasta aivan kirjan lopulla. Sori spoileri. <3
Aika moni Pimeyden vasemman käden lukenut scifin ystävä on moittinut minulle sen fantasiamaisuutta. Kyllähän monet kirjan scifille tyypillisistä selittävistä osuuksista tuntuivat hiukan päälleliimatuilta, ja kirjan sisään punotut myytit, monarkian läsnäolo ja jääkautinen elämäntapa toivat aika fantasiamaista tuntua mukaan. Puhumattakaan sitten ennustus- ja telepatiasetistä. Kyllä tätä mielestäni voi silti ihan hyvällä omallatunnolla scifi-klassikoksi kutsua, koska yhteiskunta-, eko- ja sukupuolikritiikki olivat aika ilmeisiä huolimatta siitä, että avaruusaluksia nähtiin vain yksi. ;D
Loppua kohti kirjassa korostui mielestäni vastakohtien ja niiden muodostamien kokonaisuuksien teema. Kirjan päähenkilö Genly Ai havainnollistaa sitä Estravenille jinin ja jangin kautta:
Light, dark. Fear, courage. Cold, warmth. Female, male. It is yourself, Therem. Both and one. A shadow on snow.
Siinä missä kirjan alkupuolella Genly näkee Estravenin ristiriitaisena ja hankalasti ymmärrettävänä, kirjan loppupuolella hän kuvaa jo tätä vastakohtien tuottamaksi tasapainoksi. Samaa tasapainoa haetaan sukupuolta paljon laajempiinkin kokonaisuuksiin, ja kirjan nimi Pimeyden vasen käsi kiteyttää samaa sanomaa sekin. Pimeyden vasen käsi on nimittäin valo.
Light is the left hand of darkness
and darkness the right hand of light.
Two are one, life and death, lying
together like lovers --
Aika filosofisiin pohdintoihinhan tällaisissa kohdissa päästään.
Oikeasti te, armaat lukijamme, haluatte kai tietää, onko tämä hyvä kirja ja kannattaako se lukea. Kyllä ja ei. Lukuprosessin raskaus ja hitaus ei ollut täysin kiinni itsestäni, vaan teksti on itsessäänkin aika raskassoutuista, ja suhteellisen pieneen sivumäärään (256 lukemassani painoksessa) on ängetty niin suuria asioita (eri planeettojen sivilisaatiot, uskonnot, poliittiset ja sukupuoliset järjestelmät, biologiset olot, planeettojen välinen liitto, isänmaallisuuden syvin olemus, rakkaus jne. jne.), että ähky tulee vähemmästäkin. Mutta jos etsii ajateltavaa ja pureksittavaa enemmän kuin mukaansatempaavuutta, niin toki suosittelen! Vaikka kirja on julkaistu ensimmäistä kertaa jo 1969, se ei ole ollenkaan vanhentunut teemoiltaan.
Ja kyllähän Genlyn ja Estravenin kierosti kehittyvä suhde sai ainakin mussa aikaan sellaisia fangirl feelsejä että.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti